Kaikkien ei tarvitse olla samanlaisia, jotta voi vetää samaan suuntaan. Tarvitaan vain yhteinen kieli erilaisuudesta. Meillä kaikilla on sisäinen kartta, mutta harvoin saamme siihen käyttöohjeet.
Olemme kaikki yksilöitä, mutta se ei aina näy positiivisesti tiimikulttuurissa. Jos erilaisuutta ei johdeta, niin se synnyttää ongelmia. Yritämme puskea omia ajatuksia omalla tavallamme, ja emme ymmärrä, miksi toinen tekee niin. Entä jos avain ei olekaan tehokkaammassa työskentelyssä, vaan syvemmässä ymmärryksessä ja kunnoituksesta toisen erilaisuutta kohtaan?
Tiimi koostuu asiantuntijoista, joilla on vahva koulutustausta ja korkea osaamisen taso. Palavereissa kuitenkin vain osa tiimistä osallistuu aktiivisesti keskusteluun. Kyse ei ole siitä, että joku on hiljainen tai välinpitämätön, vaan siitä, miten erilaiset persoonallisuudet vaikuttavat tapaan osallistua keskusteluun.
Luovalla alalla puhutaan paljon ideoista, strategiasta ja konsepteista. Harvemmin pysähdytään kysymään: miten tiimimme todella toimii? Jäin tätä oikein miettimään, muistelin entisiä tiimejäni ja ajattelin ”kunpa olisin tämän kaiken tiennyt”, kun vielä toimin tiiminvetäjänä luovalla alalla.
Kun tarkastelemme tiimien toimintaa riittävän läheltä, yksi havainto nousee esiin yhä uudelleen: ennen kuin tiimi analysoi, suunnittelee tai päättää, se tuntee.
Verho laskeutui koko maailman ylle maaliskuussa. Mitä tapahtuu viikon päästä? Näinä pandemia-aikoina se, mitä tapahtuu viikon päästä on kenties mahdoton kysymys, koska emme edes tiedä mitä tapahtuu huomenna. Maailma on tähänkin asti ollut epävarmuuksia täynnä, mutta tänä vuonna olemme hypänneet uudelle tasolle epävarmuuden ajassa.
Prosessimokat eivät ole yksilön epäonnistumisia – ne ovat tiimin yhteinen mahdollisuus kehittää arjen tekemistä. Kollegan rooli on paitsi tukea, myös yhdessä rakentaa systemaattisempaa kulttuuria.
Ihmiset, jotka tekevät intensiivistä ihmisten kohtaamistyötä, usein unohtavat oman työhyvinvointinsa. Se on nurinkurista, koska kun kohtaamme ihmisen haavoittuvaisimmillaan, tarvitsemme erityisen paljon jaksamisen resursseja. Kun kannamme vastuuta ihmisen hyvinvoinnista, tarvitsemme itse työhyvinvointia. Siksi kysymys ei ole enää siitä, tarvitaanko hyvinvointia tukevaa työyhteisöä – vaan siitä, miten se rakennetaan niin, että se kantaa myös kiireessä ja kuormituksessa.
Kalenterit täyttyvät palavereista, tätä tarinaa olemme kuulleet usein. Palaverit ovat tärkeitä tiedon jakamisen ja päätöksenteon foorumeita, mutta niiden määrä ja laatu kuormittavat sekä esihenkilöitä että tiimiläisiä. Tuhannen taalan kysymys kuuluu: miten vahvistaa yhteistyötä ilman, että lisätään uusia kokouksia?
Miksi joihinkin työyhteisöihin tai harrastuspaikoille on helppo tulla – ja toisiin ei? Miksi joskus motivaatio vaikkapa treenaamiseen syntyy jo siitä, että paikan päällä on mukava ilmapiiri? Entä mitä johtopäätöksiä tästä voisi vetää tiimityöhön ja työelämän kulttuuriin?
Tiimillä oli meneillään tuttuun tapaan vakiopalaveri. Agenda oli olemassa ja sen mukaan oli menty jo pidempään. Tiimin esihenkilö yritti aktivoida keskustelua yhteisistä asioista. Porukka oli hiljaa ja antoi esihenkilön hoidella puheen. Osalla oli tietokone edessään ja he vastailivat maileihinsa. Turhautumista ja palaverin lopun odottelua. Onneksi kohta pääsee jatkamaan omia töitään…
Oletko huomannut, miten usein luovuus nykyään tuntuu katoavan tehokkuuden tavoitteluun? Parhaimmillaan ideat pyörivät yksilöiden mielessä ja inspiroivat keskustelut jäävät videopalavereissa toteutumatta. Yhteinen innostus on hautautunut ilmoitustaulujen ja Teams-viestien alle. Emme enää törmäile toistemme ajatuksiin.
Miksi jotkut tiimit työskentelevät sujuvasti, tukevat toisiaan ja saavuttavat tavoitteensa – kun taas toisissa yhteistyö takkuaa, kuormitus kasvaa ja lopputulos kärsii? Vastaus ei löydy yksittäisistä huippuyksilöistä, vaan siitä, miten tiimi toimii yhdessä.
Mitä tapahtuu, kun ei uskalleta häiritä toisia eikä osoittaa avun tarvetta? Kun työntekijät, joiden tehtävänä olisi tehdä yhdessä töitä, eivät puhu toisilleen, eivätkä auta toisia oma-aloitteisesti, vaikka näkevät, että toinen kipuilee tehtäviensä kanssa, syntyy ahdistusta ja kaaosta.
Vai pyritkö välttämään inhottavia tunteita? Tiesitkö sitä, että tunteiden merkitys ei ole tehdä ihmisen oloa onnelliseksi tai ahdistuneeksi! Ajatus, että tunteet jaetaan negatiivisiin ja positiivisiin, on psykologiassakin hyvin uusi jaottelu. Se on tämä uusi länsimainen keksintö, että on ihmisille mukavia tunteita, joita tavoitellaan ja ikäviä tunteita, joista pitää päästä pois.
Tiimeissä esiintyy monenlaisia haasteita, jotka lähes aina liittyvät syvimmiltään ja yksinomaan ihmisten erilaisuuteen. Meillä kaikilla on omat lapsuuden ja eletyn elämän kautta juurtuneet tapamme kommunikoida muiden kanssa ja reagoida ympäristöömme. Erilaisuus ei ole kuitenkaan huono asia tai este hyvälle ja tuottavalle tiimityölle.
Kokemukset johtoryhmien kanssa työskentelystä ovat osoittaneet sen, mikä lopulta ylläpitää sitä, että tiimit ja johtoryhmät jumittuvat ja kehittyminen lakkaa. Jos oikein yksinkertaistaa, syy on siinä, että valitsemme olla hiljaa.
Tiesitkö, että aktiivinen työkaveruus tukee tiimin ja työyhteisön hyvinvointia? Executive Coach Kati Lanu pohtii tuoreessa podcastissa, miten jokainen voi työyhteisön jäsen voi toimia aktiivisena työkaverina arjen työssä.
Kun ryhmä ihmisiä kokoontuu, syntyy aina monenlaisia tilanteita. Ryhmässä on aina oma kulttuurinsa ja tilanne muuttuu vielä, kun coach astuu mukaan kuvaan. Kokeneellekin yksilöcoachille ryhmäilmiöt voivat olla hämmentäviä. Vielä haastavampaa on, jos niitä ei tunnista tai käsittele ollenkaan. Lue, mitä eroa yksilö- ja tiimicoachingilla on ja innostu kehittämään osaamistasi!
Kun valmentajana kuulen, että tiimissä on keskinäinen luottamus korkealla tasolla eikä ole mitään kehitettävää, ei ongelmia, ei haasteita, ei hankaluuksia, eikä erimielisyyksiä, höristän aina hieman korviani. Ketkä ovat äänessä ja miten, ketkä eivät? Aina ei psykologinen turvallisuus ja tiimiläisten keskinäinen luottamus ole kaikkien osalta niin korkealla kuin on kuviteltu.
